Kaivon pumpussa oli ennen oikea letkukin, mutta kun se meni rikki, niin ilmestyi siihen kolmen päivän kuluttua vaatteesta tehty vedenjohdattaja. Kukaan ei tiedä, kuka sen oli siihen kiinnittänyt, mutta kun konstaapeli Kappari pari viikkoa myöhemmin sattui näkemään uuden letkun, niin tunsi hän sen heti ja sanoi: "Sehän on leipuri Mattilan kalapöksyjen lahje… tunteehan sen tuosta polven kohdalla olevasta sinisestä paikasta".
Raatihuoneenkadun mäen reunassa on patsaan päässä valkeaksi maalatusta rautapellistä tehty taulu, jossa on kirjoitus:
"Tästä mäestä on laskeminen kielletty 20 Mark. sakon uhalla".
Mäkeä laskiessaan osoittavat pojat taitoaan nakkaamalla ohikiitäessään tuota taulua jäänpalasilla. Jos heitto osuu, niin rämähtää pelti pahasti. Poliisit ovat kyllä pojille sanoneet, ettei siihen saa paiskella, mutta pojat ovat unohtaneet tämän kiellon.
Sakkotaulu on pantu siihen silloin, kun pojat kerran mäkeä laskiessaan olivat ajaneet vanhan pormestarin koiran päälle niin että koiralta katkesi jalka. Koira täytyikin tappaa. Mutta vanha pormestari on jo aikoja sitten kuollut, eikä uusilla pormestareilla ole ollut koiria.
Oikeastaan ei kaupungissa ole varsinaista pormestaria nähtykään sitten vanhan pormestarin kuoleman, sillä uudet ovat vaihtuneet alinomaa ja senkin vähän aikaa hoidattaneet virkaansa nuorilla hovioikeuden auskultanteilla, joista vanhin lienee ollut seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Se on kyllä tämän kaupungin suurimpia suruja, mutta mitäpä tehdä? Eihän pormestareita voi toki poliisiputkassakaan säilyttää, ja irrallaan ollen ne taas kohta häviävät kaupungista. Vanha postimestari sanoo, että kaupunkimme yllä lepää taivaan kirous. Pappia ei saada muuttamaan, vaikka tiputettaisiin hänen eteensä tielle kirkkaita markanrahoja toiseen seurakuntaan asti, kun taas pormestarit livahtavat läpi käsien kuin limaiset matikat. Mutta postimestarin mielikarvauden ymmärtää hyvin, sillä vanha pormestari oli ihanteellinen skruuvitoveri.
Mäen korkeimmalla kohdalla, alastomalla kalliolla, on näkötornikin. Se kuuluu näkyvän hyvin pitkän matkan päähän, mutta miten pitkän matkan päähän siitä näkisi, sitä ei tiedetä, koska ei kukaan ole vielä siellä ylhäällä ollut. Se mies nimittäin, joka oli ottanut tornin urakalla rakentaakseen, poistui paikkakunnalta, ennenkuin torni tuli ihan valmiiksi. Taikka oikeastaan tuli torni kyllä valmiiksi, mutta sen sisään jäivät portaat tekemättä, ja tekemättä ne pysyvätkin, koska rakennuttaja oli ennen katoamistaan ennättänyt nostaa valtuusmiesten tarkoitusta varten myöntämän määrärahan loppueränkin.
Kaupunkilaisten pääelinkeinoja ovat kaupankäynti ja karjanhoito. Maanviljelystä ja kalastustakin harjoitetaan jossain määrin, ja jos kaupungin hotelliin tulee matkustaja, joka kehuu omistavansa liikoja rahoja, niin kynitään ne häneltä korttipelissä pianohuoneessa.
II
Papinkatu ja Savikuopankatu muodostavat yhtyessään suuren savikuopan luona kolmikulman, jota kolmannelta sivulta rajoittaa kauppias Niklaksen pitkä makasiinirakennus. Tämä kolmikulma, joka muodoltaan muistuttaa suurta lumiauraa, on eristetty ympäristöstään harmaalla, paikka paikoin lahonneella ja maahan vaipuneella rima-aidalla. Tätä paikkaa nimitetään Snellmanin puistoksi. Olisi kuitenkin erehdys luulla nimen ikuistuttavan suuren Snellmanin muistoa. Päinvastoin johtuu puiston nimi pienestä seppä-Snellmanista, jolla ennenvanhaan oli paja savikuopan lähellä. Minkä tähden tätä aluetta muuten sanotaan puistoksi, siitä on hyvin vaikea mennä mitään varmaa lausumaan, sillä yhtään puuta ei siinä ole, ei ainoatakaan, eikä ole kai koskaan ollutkaan. Sitävastoin kasvaa siinä hyvää heinää, jonka niitto-oikeudet myydään joka kevät rahatoimikamarissa julkisella huutokaupalla, samalla kun kaupungin muutkin heinämaat.