Ja jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat sanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin kyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat hänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin, jotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen, mistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.

Kirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti höyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei pastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen rouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet hiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä heidän palvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä purreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen voinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä kaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.

Oli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika liehkan.

Sanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja
Montosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen
tuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva
Mathilda Montosta.

Rouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat, sillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi miehelleen:

— Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja selittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan minua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina. Tämähän on kerrassaan kauheata!

Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti, vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.

Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni suuttumuksesta vapisten:

— Halpamaista! Vai olen minäkin siis syyllinen!

Miehelleen hän sanoi: