— Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?
Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta eihän hän voinut muuta kuin suostua.
Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi hänen olla sekaantuneena tähän asiaan? Eihän hän ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan. Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.
Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies liukastunut ja katkaissut jalkansa.
Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila… niin, virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.
Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin häntä odottaen.
Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään Koulukatuun.
Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?
Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala, vieläpä vaarallinenkin yritys.
Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.