Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä puhalluksessa seuraavan todistuksen:
— No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja pormestari!
— Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. — Kissan häntäkö?
Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka koko ukko.
Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:
— Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs siihen olisi kissat tulleet?
Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven pielessä, yski ja niisti nenäänsä.
— Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle merkitsevästi vasenta silmäänsä.
Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa. Liukkaasti hän vastasi:
— No justiinsa sen hiiren häntä!