Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:
— Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?
— Saatte… jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä satuttaisiin tarvitsemaan.
Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.
Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä vauhdissa.
Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana, sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko joukon todistajia.
Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.
Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat, sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa tahansa oikeuden eteen astui.
Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?
Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja niiasi ovenpielessä.