Kello yhden aikaan yöllä on ukko Rihkola virkansa mukaisesti käynyt sammuttamassa suurimman osan katuvalaistuksesta. Vain sinne tänne jättää hän lyhdyn palamaan aamuun asti. Myöskin toria varten on hän jättänyt sammuttamatta raatihuoneen kulmassa olevan lyhdyn, mutta ankara tuulenpuuska on vähän myöhemmin rikkonut siitä lasin ja puhaltanut tämänkin valon sammuksiin.
Niin, pimeä ja hiljainen on vielä tori, pimeä, hiljainen ja tyhjä. Raatihuoneen kohdalla vain, tuulen sammuttaman lyhdyn luona, seisoo pää riipuksissa ajurin hevonen, unissaan ja torroksissaan. Alas on valahtanut vanha loimi ja jäänyt roikkumaan toisen aisan varaan, puoleksi maahan pudonneena. Ei näy edes ajurinrenkiä, sillä hän nukkuu käppyrässä reen pohjalla, jalkapeitteen alla.
Nukkuu ajurin renki ja nukkuu koko kaupunki raskasta aamu-untaan. Ei kuulu niin ääntäkään…
Tässä pimeydessä, tässä syvässä äänettömyydessä kaakerteli herra Nils Pehr Bums horjuvin askelin torin halki kotiaan kohti sen saman vaiston vetämänä, joka kevään tullen ohjaa muuttolinnut kaukaisista etelän maista valoisaan Pohjolaan, ilman karttoja ja kompasseita. Herra Nilsperi jo miltei nukkui, kävellessään. Keskellä toria hän vain aukaisi äkkiä suunsa ja laulahti:
— Hoi laari laari laa…!
Ajurin hevonen vähän päätään kohotti, mutta kukaan muu ei kuullut tätä säveltä, joka kaameana rämähti yön pimeydessä.
Kirjakauppias Kriikuna ja Wille Remes olivat olleet kortinpeluussa postimestari Blomkvistin luona. Palailivat nyt sieltä aamuvarhaisella. Kansakoulun kohdalla kompastui Wille Remes johonkin, joka makasi portinpielessä.
Tulitikun valossa tunnettiin se asianajaja Nils Pehr Bumsiksi.
Silloin kirosi kirjakauppias Kriikuna.
— Nilsperihän se on! sanoi Remeskin.