Olisi ollut kammottava tämä näky, jos olisi ollut joku syrjäinen sitä katsomassa.
Keskellä lattiaa makasi lyhyt, paksu ukko suuressa puukelkassa. Karvaisen turkinkauluksen keskeltä näkyi tulehtunut naama ja siinä punainen nenä sekä puoleksi aukioleva suu hatarine hampaineen. Kelkan vieressä seisoi julman anarkistin näköinen Kriikuna, tuijottaen tuohon naamaan ankarasti ja ilkeästi, ja hänen vieressään seisoi punapartainen Wille Remes, kädessään kynttilä, joka haaveellisesti valaisi lähintä ympäristöä, jättäen kuitenkin juhlasalin nurkat pimeiksi. Suurenmoinen, mutta kaamea näky…
— Sikeästi se nukkuukin, sanoi Wille Remes.
— Niin nukkuu, lurjus! murahti Kriikuna.
— Nyt siitä saisi tehdä vaikka minkä näköisen, sanoi Remes.
— Vaikka pirun! sanoi Kriikuna.
— Oikein, veli! huudahti Remes. — Oikean sanan sanoit, veli hopea!
Pirunhan me Nilsperistä teemmekin. Mitähän koulupojat aamulla sanovat?
Ha ha!
Ja nämä heittiöt toivat käsityöhuoneesta kittiä, liimaa ja mustaa maalia, maalasivat Nilsperin kasvot mustiksi, aivan mustiksi, tekivät kitistä kaksi pirunsarvea ja liimasivat ne hänen tukkaansa, piirsivät sitten tuohon pikimustaan naamaan liidulla kaksi pyöreätä, valkoista rengasta silmien ympärille… ja tuloksena oli kauhistuttavimman näköinen ilmiö, mikä koskaan on minkään kansakoulun seinien sisällä nähty.
Päätettyään työnsä katselivat ilkiöt uhriansa syvän tyytyväisyyden valtaamina.
— No niin, sanoi Wille Remes.