Isällä itsellään on vain yksi nimi, vanhanaikuinen Adam. Ja yksi nimi on rouva Montosellakin, Mathilda.
Mutta lapsilla on jokaisella kolme nimeä, vaikka onkin yksitoista lasta. Ja miten kauniita ne ovatkaan, ne nimet! Runoutta kerrassaan.
Pojilla on nimiä sellaisia kuin Urho Uljas Wäinämöinen, tytöillä taas sellaisia kuin Impi Ilme Ilonamme ja Maire Mielikki Minerva. Tylyt vanhemmat, joiden mielet käyvät sitä nurjemmiksi, mitä suuremmaksi lapsilauma lisääntyy, eivät suinkaan antaisi lapsilleen tällaisia nimiä. Kaikki nuo nimet eivät tosin ole almanakassa, mutta rouva Montonen on almanakasta poissa oleville nimille määrännyt kullekin oman nimipäivänsä, joka on merkitty ruokasalin uuninreunalla olevaan nimipäiväalmanakkaan.
Joka vuosi vietetään kauppias Montosen perheessä neljäneljättä nimipäivää ja kaksitoista syntymäpäivää. Nimipäiviä olisi oikeastaan oleva kolmekymmentäviisi ja syntymäpäiviä kolmetoista, mutta järjestyksessä toinen pojista, Kaarlo Kallis Kalpaveljyt, sattui syntymään isän syntymäpäivänä, tammikuun 28 päivänä, eikä nimeä hänelle annettaessa huomattu, että tuo päivä on juuri Kallenpäivä.
Tämän valitettavan epähuomion takia joutui Kaarlo Kallis Kalpaveljyt siis kärsimään kaksinkertaisen vahingon, menettäen ei ainoastaan oman erikoisen syntymäpäivänsä vaan myöskin yhden nimipäivistään. Pienenä hän siitä usein nurisikin ja juonitteli vanhemmilleen, mutta aikamieheksi tultuaan on hän miehen voimakkaalla tyyneydellä alistunut tähän kohtalon ansaitsemattomaan vääryyteen.
Näiden nimi- ja syntymäpäivien vietossa puhkeaa kauppias Montosen perheessä vallitseva kaunis suhde heleimpään, viehättävimpään kukkaansa neljäkymmentä kuusi kertaa vuodessa.
Aikaisin aamulla keräytyvät vanhemmat lapset pitkissä yöpaidoissaan laulamaan päivän sankarin oven taakse. Lauletaan kaksi, jopa kolmiäänisestikin: "Aamulla varhain", "Sua lähde kaunis katselen" ja "Herää, herää, herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla", ja jos juhlija on sisko tai veikko, niin syöksähdetään laulun päätyttyä sisään, temmataan peite hänen päältään ja huudetaan: "Onnea, onnea!" niin että korvat menevät lukkoon. Mutta jos päivän sankari on isä tai äiti, niin juoksevat laulajat suutelemaan äitiä tai taputtelemaan isän partaista poskea. Ja aina on kahvipöydässä nimipäivärinkilät ja muut hyvyydet. Poissa olevienkin nimipäivät vietetään omantunnontarkasti ja lähetetään heille joukko onnittelukortteja sekä seuraavana päivänä kirje, jossa kerrotaan, millaista oli ja oliko vieraita.
Jokapäiväisessä arkielämässäkin ilmenee tämä kaunis suhde tuhansissa vaihtelevissa muodoissa. Jos isä aivastaa aamiaispöydässä, niin huutavat kaikki lapset riemuiten: prosit! Ja jos pienin veikko tai sisko kompastuu kynnykseen loukaten nenänsä ja alkaa parkua, niin hyökkäävät vanhemmat sisarukset heti kynnyksen kimppuun, hakkaavat sitä nyrkeillään ja huutavat: "paha kynnys, paha kynnys!" kunnes tapaturman uhri, tyytyväisenä pahan kynnyksen saamaan kuritukseen, alkaa hymyillä kyyneltensä takaa ja itsekin ryhtyy pienellä kädellään piiskaamaan kynnystä.
Rouva Montonen on käytöksessään hillitty ja arvokas. Hän pitää lapset siististi puettuina eikä koskaan peruudu sanastaan.
Näin kaunista on tämän onnellisen perheen elämä. Ei kukaan syrjäinen voi sanoa muuta, kuin että tyytyväisyys ja hiljainen elämänilo asuvat tässä hyvinvoivassa kodissa.