Jotain örisi nukkuva epäselvästi, kun hänen vihollisensa nostivat hänet istumaan tuolille, mutta ei edes raottanutkaan silmiään, vaan vaipui samassa yhä sikeämpään uneen.
Lujalla nuoralla sidottiin hänet tuoliin kiinni.
Salin peräseinällä olivat Suomen kansan suurmiesten kipsiset rintakuvat.
Näiden alle, Kalevalan isän ja Suomen kansakoulun isän rintakuvien alle, he siirsivät pöydän, nostivat, kaikki voimansa ponnistaen, Nilsperin korkeine tuoleineen pöydälle… ja katso: Nilsperin pää oli aivan kipsipäiden tasalla, niiden keskellä.
Mutta yhtä valkoiset ja jalot kuin olivat nämä kipsiset suurmiesten kasvot, yhtä musta ja kauhistuttava oli nukkuvan Nilsperin naama.
— Nyt vielä pieni koristus kaulaan! sanoi toimelias Wille Remes ja kävi opettajahuoneen eläintieteellisestä kaapista noutamassa täytetyn hiiren, jonka hän langalla sitoi Nilsperin kaulaan.
— Että ymmärtäisi herättyään, minkä vuoksi hän on tämän kunnian ja koroitetun aseman ansainnut, selitti Remes.
Kun nämä ilkipintaiset juoniniekat katselivat sitä näkyä, minkä he puolen tunnin uutteralla työllä olivat aikaansaaneet, niin alkoi heitä itseäänkin peloittaa. Suuri, hiljainen sali oli puolipimeä, ja sen taustalla istui itse pimeyden ruhtinas valtaistuimellaan…
Kiiruusti poistuivat Kriikuna ja Wille Remes, lukiten käsityöhuoneen oven sekä vieden kelkan takaisin paikoilleen, halkopinojen viereen.
Ja he kiiruhtivat kotiinsa iloisina ja tyytyväisinä, nukahtaakseen hetken kuluttua hyvällä omallatunnolla, ikäänkuin olisivat kauniinkin päivätyön suorittaneet.