Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut. Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme ja kolme ja puoli neljä ja neljä.
Kello löi puoli viisi.
Se kuului.
Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).
— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?
— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen katsomaan, mitä kello on.
Kello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.
— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!
— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi.
Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.
— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. —
Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.