— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla on niin hirveän kiire, ja ompelijatar odottaa…
YSTÄVÄMME SIGISMUND
vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan. (Sigismund itse sanoo niitä briljanttinapeiksi.)
— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.
— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois niiltä. Siitä tulisi skandaali.
— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä saan olla aina yksin kotona.
— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä, mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.
— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.
— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena. — Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko illan kotona?!
— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva olkapäitään kohauttaen.