— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki ivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen luonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri on vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.
— Minäpä kysyn talonväeltä, polttavatko he juhannuskokkoa… eivät ne kehtaa olla silloin polttamatta! kuiskasi Läylikki.
Henrikki ei voinut olla salassa ihailematta tätä tosinaisellista viekkautta.
Isäntä seisoikin pihalla paitahihasillaan, kädet housuntaskuissa ja takapuolet lököttäen pussimaiseen tapaan.
Läylikki hyppeli hänen luokseen keijukaismaiseen, siis helsinkiläiseen tapaan. Henrikki tunsi, ettei isäntä nyt voi vastustaa Läylikkiä.
— Huomenta, isäntä! viserteli Läylikki hopeankirkkaalla äänellä.
— Jumala antakoon! murahti isäntä ja kohautti hieman hämillään nimettömiään.
— Nyt on juhannusaatto! liverteli Läylikki.
— On maar nyt kyllä juhannusaatto, myönsi isäntä, aikoen painua omille teilleen. Mutta Läylikki hyppeli hänen edessään ja sirkutti:
— Minun pappani kotona — se oli myös maalla — poltettiin aina juhannuskokko.