— Tarttis maar meilläkin polttaa, myönsi isäntä. — Tarttis oikeen… toisti isäntä niskaansa kylmien. — Mutta ei nyt ole mitään semmosta vanhaa tynnyriä eikä muuta, jonka voisi polttaa…
— Entäs tuo vanha tervavene tuolla rannalla? kysyi Läylikki keikistellen isännän edessä hurmaavimmalla tavallaan.
— Herra hallitkoon! hämmästyi isäntä. — Sehän on vasta kolme kesää vanha vene, ja se maksoi neljättäsataa markkaa, vaikka tarpeet oli omasta metsästä.
— Mutta entäs tuo risukasa! huomautti tarkkasilmäinen Läylikki.
— Mikä risukasa? kysyi isäntä.
— Tuo tuolla savupirtin takana, neuvoi Läylikki.
— Ei se ole savupirtti, se on riihi, oikaisi isäntä. — Eikä se siksi toiseksi ole risukasa, vaan riihipino. Sitä tarvitaan riihen lämmityksessä.
— Oi, siis emme saa mitään juhannuskokkoa! huokasi Läylikki sillä äänellään, jota hän käytti vain äärimmäisessä hädässään, nimittäin kiristäessään Henrikiltä uutta hattua. —
Tietysti voitti hän isännän sillä. Nujersi. Isäntä on hänkin sentään vain mies, vaikka onkin puolta isompi mies kuin Henrikki.
— Tuolla Sikosaaressa on kaikenlaista risua ja kantoa, jota ei ole tullut otetuksi talteen, sanoi isäntä. — Sen saisi kyllä polttaa juhannuskokkona.