— Mutta nyt on niin valoisaa, vuoden valoisin yö, ja ne piti säästää loppukesäksi…
— Kyllä ne raketit näkyvät nytkin, varsinkin ne, joista lähtee punaisia tähtiä.
Ja Henrikki souti salmen yli taloon ja nouti rakettilaatikon ja kutsui talonväkeä kahville.
— Hyh, eikös siellä sen enempää puutavaraa ollutkaan! sanoi isäntä. —
Mutta leikitään nyt sitten kahvinuotion ääressä juhannuskokkoa, he he…
— Isännässä on huumorin tajua, vaikka onkin tuommoinen jurtikka, ajatteli Henrikki. — Ja huumorin taju on henkevyyden puntari, sanoo Tuulispää. Mutta satiiria ei tässä kylässä ole muissa kuin minussa…
Koko talon väki tulikin kahville, myöskin rengit ja piiat, jotka aivan oikein laskivat, että he sittenkin ennättävät vielä juhannuskokoilleen. Ja Läylikki-rouvan keittämä kahvi oli hyvää, sillä vaikka Läylikki tuskin osaisi keittää ruispuuroa ilman keittokirjaa, osaa hän kuitenkin keittää hyvän kahvin. Se on hänellä verissään, koska hänen isoäitinsä oli Hämeenlinnan paras kaffekuukerska aikoinaan.
— Olisi se ollut mukava oikea kokkokin, myönsi isäntä, kun oli kolmannet kupit juotu.
— Jos sähäytettäisiin näitä hörhiläisiä, sanoi Henrikki, ja sytytti raketin.
Raketti lensi suoraan latoon ja sytytti sen palamaan. Sammutusyritykset olivat turhat, semminkin kun molemmilla rengeillä oli yllään parempi pukunsa, jota heidän ei tehnyt mieli tärvellä.
— Tämä nyt oli hirveän ikävää, sanoi Henrikki. — Mutta se oli tapaturma!