Mutta isäntä suhtautui asiaan tyynesti.
— Se oli vakuutettu ihan täydestä… minä olin aikonut alentaa puolella sen vakuutusta. Antaa roihuta vain!
— Laittoipas se kaupungin herra sittenkin oikean juhannuskokon! riemuitsi paimenpoika, lämmitellen itseään tulipalon hohteessa.
Paimenpoika on nimittäin vähän pölhönsekainen, niinkuin kai asiaan kuuluukin.
SURULLINEN KERTOMUS ISKO TUITERIN KITKATULESTA
Tämä on surullinen, mutta rohkaiseva kertomus. Tämä on nimittäin kertomus Isko Tuiterin kitkatulesta. Tämä kertomus antaa mieltälämmittävän kuvan suomalaisen sisun saavutuksista epäedullisissa olosuhteissa.
Isko Tuiteri oli viime kuussa kesälomalla eräällä kauniilla paikkakunnalla Saimaan rannalla. Samassa kylässä oli toinenkin helsinkiläinen kesävieras, neiti Annikki Kuitunen. Oli luonnollista, että Isko Tuiteri rakastui jossakin määrin Annikki Kuituseen, koska ei hänellä ollut muutakaan tekemistä.
Sitten tuli kävelyretkiä ja soutumatkoja ja kapuamisia kylän takana olevalle mäelle. Ynnä jossakin määrin haaveilua ja runonlausumista. Niinkuin lukija, jolla on aikoinaan ollut omat samantapaiset elämyksensä — sen sortin elämykset ovat kaikki samantapaisia niin lukijalla kuin Isko Tuiterillakin — ymmärtää ja arvaa. Niinpä niin, »voi nuoruus, nuoruus!» sanoi Taras Bulba. Taikka Taras Bulba täisikin sanoa, että »voi vanhuus, vanhuus!» Mutta joku muu on ehkä sanonut samaa nuoruudesta.
Kuinka tahansa, Isko Tuiteri pyysi Annikki Kuitusen heinäkuun kolmantena pyhänä tavallista pitemmälle soutumatkalle, 5 kilometrin päässä olevalle Heinäsaarelle. Kahvipannu mukaan ja voileipiä. Annikki Kuitunen vähän veikisteli ja epäröi, että onkohan se sopivaa, että ihan kahden kesken niin pitkälle matkalle. Isko kiihtyi ja lämpeni ja hurmautui ja vannoi, että se juuri onkin sopivaa. Annikki Kuitunen uskoi silloin.
Ja niin sitä sitten lähdettiinkin.