Johtaja Kölliskö ymmärsi, että ripeä toiminta oli tarpeen.
— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin naismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen, ettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi hänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä muistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva… rouva Kölliskö. Veneeni karkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen ja kuuden lapsen isä…
— Tarkoitatte kai äiti? kysyi vanhin pappilan neiti vähän kummastuneena.
— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. —
Sallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne…
— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan neidit. — Tulkaa heti veneeseemme.
Muutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin käsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi vedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:
— Hih! Hiih! Mies! Sittenkin!
— Katkaiskaa köysi! huusi keskimmäinen pappilan neideistä.
— Lyökää häntä airoilla kynsille! huusi vanhin neiti.
— Kyllä hän silloin hellittää!