— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö epätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden lapsen äiti…
Hän sanoi sen nyt vahingossa. Hän tarkoitti tietysti sanoa isä.
Neidit alkoivat rauhoittua ja neuvotella.
— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä asun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne kuolemaan, niin minä kummittelen teille… joka yö!
— Kuinkas me voimme soutaa teidät rantaan? kysyi kesävierasneiti.
— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan nuorin neiti.
— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin mielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata minua…
Neidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö laahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän jaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien kuormaa.
Neidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä yhdelläkään silmäyksellä.
Johtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti, laskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan siihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi, saaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.