— Minäkin voin tässä piakkoin paukahtaa, ellei se lukko löydy ja heti! uhkasi Mooses Jupisteri kolkosti.
Mooses Jupisteri hyökkäsi keittiöön toimeenpanemaan tutkintoa, mutta palvelustyttö vakuutti pyhästi ei koskaan koskeneensa, ei edes pikkusormella pyssyyn kajonneensa. Tyttö itki ja sanoi, että hän on köyhän leskivaimon ainoa tuki ja turva, ja että hän voisi yhtähyvin tarttua kyykäärmeeseen tai elävään hiireen kuin ruveta kopeloimaan jotakin ampuma-asetta.
— Sinähän puhdistit kivääriäsi viime viikolla, huomautti Jupisterin rouva. — Ja minä muistan selvästi, että sinä otit silloin jotakin irti siitä. Oliko se se lukko?
— Oli, myönsi Jupisteri vähän kankeasti. — Mutta puhdistettuani sen, panin sen tietysti takaisin paikoilleen.
— Muistatko sen varmaan? kysyi rouva Jupisteri tutkintatuomarin äänellä.
— Muistan, vakuutti Jupisteri, mutta hänen äänessään värähti kuitenkin jotakin epävarmuutta.
Jupisteri valehteli. Ikävä sanoa, teki hän sen päällepäätteeksi vastoin parempaa tietoaan. Sillä samassa muisti hän, että silloin oli tullut vieraita, ja häneltä oli jäänyt lukko panematta paikoilleen. Mihinkähän se oli joutunut?
Yleinen ja ankara etsiminen kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Etenkin mahdottomista.
— Tämä on kamala talo, kun täällä ei mikään säily! valitti Mooses Jupisteri. — Eilen aamulla katosi kauluksen nappi ja tänään kiväärin lukko. Huomenna kai katoaa sänky tai kirjakaappi…
— Onko se tämä? kysyi palvelustyttö, riiputtaen lukkoa vasemmassa kädessään ja mahdollisimman kaukana itsestään, kuin olisi se ollut pommi.