Tämän kertomuksen päähenkilö on nimeltään Ihamuoto Äyskäri.
Hänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei koskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? — tuttava virkamies.
Tuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja, jotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.
Hän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan pureskelemista.
Silloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio, minä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi valtion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet kiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin ylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla kirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.
Sitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi selville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen summan, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka paperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin 10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.
Sitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summa
Suomenmarkkaa niin ja niin paljon.
Nyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme.
Mutta älkäähän mitään.
Se virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa järjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän kertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin edespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta, onko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän, jota sen tosin ei ole pakko maksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta joka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden nimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan tuttavia siellä. Tuus j.n.e.
Ihamuoto Äyskäri harjasi hattunsa ja lähti puhuttelemaan hallitusta.