— Mitä teet siellä? Sinä olet meidän tiellämme! huudahti Kaisa Pumpula lentäessään tuolien yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut niinkuin sisäkkökin.
Lopuksi sai Pumpula kiinni apumatamin kantapäästä eikä hellittänyt ennen kuin apumatami oli siirtänyt tuoleja sen verran syrjään, että Pumpula pääsi ylös.
Työhuoneessaan kohtasi häntä näky, joka sai kylmän hien nousemaan hänen otsalleen.
— Mikä sinut nyt tähän lennätti keskelle joulusiivousta? kysyi rouva
Kaisa Pumpula ja oli samassa kadonnut.
Vilho Pumpula katosi myöskin. Hän tuli vasta illalla jälleen kotiinsa. Hän tunsi sen kodikseen vain ovessa olevasta nimikilvestä, sillä se oli ainoa esine, jota ei oltu otettu paikoiltaan, mutta se olikin kiinnitetty hyvin lujasti neljällä ruuvinaulalla. Sitten kömpi hän valkoisella lakanalla peitetylle sohvalle, pujahti lakanan alle ja tunsi olevansa kuin vainaja, jota ei kukaan kaipaa, ja nukkui samassa. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, mutta arveli kellostaan ja eräistä muista merkeistä päätellen olevan Iisakin päivän aamun, kun apumatami huudahti pelästyneenä, kohottaessaan sohvaa peittävää lakanaa, ja rouva Kaisa Pumpula kysyi:
— Oletko nukkunut siinä koko yön… hyvänen aika, minä luulin sinun olevan sängyssäsi. Sinä olet tiellä…
— Minä menen tielle, jupisi Vilho Pumpula. — Minä menen sille leveälle tielle, joka vie Viipuriin…
— Sinun täytyy syödä ulkona päivällistä, ilmoitti Kaisa-rouva. — Meillä ei nyt ole mitenkään aikaa.
Pumpula söi ulkona sekä päivällisen että illallisen. Hän ilmestyi kotiin vasta Israelin päivän aamuna ja ajatteli, että mitähän rouva Pumpula sanoo.
Rouva Pumpula ei ollut huomannutkaan, että Vilho Pumpula oli ollut poissa kotoa.