Rouva Tursaassa oli viime päivinä ollut jotakin omituista.
Hän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen puheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.
Ja kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin muisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen aivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli Tursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota, sillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota nykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.
Mutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties oli itkenyt?
Mikähän häntä oikein mahtoi vaivata?
Herra Tursaan ahkera ajatustyö ei johtanut mihinkään ratkaisuun.
Oikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei rouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna — niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa yht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan kiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen ja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä kutakuinkin aiheetonta kysymystä:
— Menetkö sinä nyt suoraan konttoriisi?
— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan konttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.
— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten kysynyt.