Näitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet mainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää kuin markan postimerkkikään.
Mutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla, naisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta kuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen kädestä kirje oli lähtöisin.
Mitä oli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut suullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia kulunut siitä, kun oli erottu.
Ja tämä kirje oli kirjoitettu eilen.
Eilen, jolloin Juulian silmät olivat olleet punaiset….
Äkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan selkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai mahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut sitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin synkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.
Taneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti vaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.
Samassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa jostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas, joka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan postimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin epäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi sulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan pahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.
Vihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla, vähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla, vähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen jotenkuten auki.
Keskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun hän luki: