»Rakas Taneli parkani!
Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en voi tehdä sitä. Minä en voi!
Olenhan jo monta…»
Siinä oli käännettävä lehteä. Kylmät hikipisarat tipahtelivat Taneli Tursaan liiveille, ja hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmissään näytti kuin olisi ilmassa leijaillut pieniä nokihiutaleita.
Juuri samassa koputettiin ovelle ja eräs konttorineideistä astui sisään.
— Ei… ei nyt! huusi johtaja Tursas käheällä äänellä.
— Myöhemmin…
Neiti peräytyi pelästyneenä, sillä johtajan tuhkanharmaat kasvot olivat kamalat katsella.
Kirje tärisi kuin myrskyssä Taneli Tursaan hyppysissä, kun hän sai käännetyksi lehden ja jatkoi lukemistaan:
»… kertaa muistuttanut Sinulle siitä, mutta se ei ole auttanut. Vastaa siis seurauksista ja kestä kuin mies se uutinen, jonka nyt kuulet: jollet vihdoinkin, ja aivan heti, toimita miehiä korjaamaan keittiön hellaa, niin saat päivällisellä tyytyä kylmään ruokaan!