Sievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli, notkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun poikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja oli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei kanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.
Hän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!»
Lapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.
— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen minuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.
Lapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset syynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.
— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen puhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta Irma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.
Kanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä lapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei kuulunut.
Hra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle, joka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.
— Tui tui! sanoi Kaalimaa.
Samassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti uuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja huomautti nuhtelevasti:
— Ei taa panna tuukkoon tedän hantikatta!