Väkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin. Pikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui leviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!
Silloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät käsiään yhteen ja huusivat:
— Se on Pikisen ääni!
Suutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista käärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä asti.
Mutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli, kun hänet sieltä nostettiin.
Suutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin persoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on tulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.
Jokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen ennenkuulumattomasta seikkailustaan.
Ja suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion, minkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.
Että nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja valunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.