Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä, että esiinnymme ovenvartijana.
Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään vaunuun.
Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja hyökkäsi ovelle.
Ovi ei tullut auki.
Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut, jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.
Se ei tullut auki.
Neiti — jos se sitten oli neiti… mahdollisesti oli hän helsinkiläinen jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista — nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.
Se ei tullut auki.
Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.
Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi
Hankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.
Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein. Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme, tavallaan, vain ihminen.