Matkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli sattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri tässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan asettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana, oli täytynyt…
No, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia ei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e. Siivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat valitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.
Matkustaja peseytyi, muutti puhtaan kauluksen ja lähti kaupungille asioilleen.
Kello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja palasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja kun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän äkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.
Koko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut sanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis makasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden erityisen kovasti pesty.
Ja tuo outo hiljaisuus…
Matkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut jonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti ei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin…
Onhan joka ihmisellä hermot. —
Matkustajamme sammutti kirkkaan kattolampun, väänsi yöpöydällä olevan pienen, vihreän verhon soveliaasti varjostaman pöytälampun palamaan, kömpi sänkyyn ja alkoi lukea kadulta ostamaansa lehteä.
Hiljaisuus vallitsi.