— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden permannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja ummisti silmänsä.
Mutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin, verilätäkön lattialla — kaikki.
Ja pimeydestä kuului aivan selvästi mutina:
— Huomenna tulee, huomenna tulee!
Kylmä hiki kohosi otsalle.
Matkustavainen ei voinut sille mitään. Hänen täytyi, hieman vapisevin käsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.
Se oli luonnollisesti tyhjä.
Hän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat kiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.
Keskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä, ja hämäryydestä kuului katkeamaton:
— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna…