Kesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma merkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi järjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra Tuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.
Prokuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun ilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on kuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?
Tästä muutoksesta ei hän kuitenkaan ilmoittanut perheelleen mitään.
Hän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän yllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.
Hra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä, itsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan luonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka hetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin laiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen nuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus nähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin, mahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne päin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa olevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi nimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut aikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä ukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.
Ja lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät suuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä tulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.
Asser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen mahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä todellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on tietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla käsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee itsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman tarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi taas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä nenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja palvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa keittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä huokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, taasko imeläsoppaa?! Eikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa osaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä — ainakin eräissä perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut uneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä saaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen 10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin voileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä mystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla jäännöksillä?
Onneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää edes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan aviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.
Luonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin tuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen lapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä isää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät pojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka heidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa saarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä, muka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista jonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin määrin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.
Tuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä ilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy meidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi ollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.