Kuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan kesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi Pyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään, ja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin olosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä yhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä pudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent. tupa).
— Päivää, mamma, ja terveisiä kaupungista.
Tässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut perheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.
Perhe se päinvastoin oli valmistanut yllätyksen isä Asserille.
Se oli poissa.
Se oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan säästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja vaarallisten vesien takaa hankkinut.
Sitä ei näkynyt missään.
Ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan.
Ja ovi oli lukossa, eikä avainta näkynyt.
Asser Tuttula kolkutti ovelle.