Mutta uni ei tahtonut tulla.
Yö oli pimeähkö, vaikka kesä olikin parhaimmillaan. Taivas oli mustien pilvien peitossa ja katolle alkoi ropista raskaita sadepisaroita. Asser Tuttula kääntelehti kyljeltä toiselle ja päätti, että jos Kaalsson tulee kotiin, niin hän käy huomenna noutamassa joukkonsa lankomiehen huvilalta Kaalssonin moottorilla. Ei täällä viitsi useampaa yötä yksikseen olla…
Oli jo puoliyön hetki, kun Tuttula, joka juuri oli ollut uneenvaipumaisillaan, kapsahti sävähtäen istumaan vuoteessaan ja kuunteli.
Mitä se oli…?
Tällä hetkellä ei Asser Tuttula kuullut muuta kuin oman sydämensä jyskytyksen, mutta minuutin tai viiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden sekunnin kuluttua — Asserin oli mahdoton tarkemmin määritellä aikaa — kuului jostakin taas rysäys, ikäänkuin olisi lauta kaatunut toisten lautain päälle… tai jotakin muuta sen tapaista.
Asserin kiihoittuneessa mielikuvituksessa välähti ensin sellainen kaamea mahdollisuus, että Kaalssonin anoppivainaja on tullut kummittelemaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Asser valistuneena ja nykyaikaisen, lukutaitoisen valtion kansalaisena väkivalloin torjui niin taikauskoisen olettamuksen. Sitäpaitsi haamut kai liikkuivat yleensä hiljaa, eivätkä pitäneet moista ryskettä.
Nyt kuului ullakolta aivan selvästi liikehtimistä.
— Rosvoja! sävähti Asser Tuttula.
Hän vetäisi housut jalkoihinsa, ollakseen paremmin varustettu kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä housuton mies on tuskin kykenevä ratkaisevaan toimintaan elämän tärkeissä käännekohdissa, ja etsi sydän läpättäen piirongin laatikosta isävainajansa, laivuri Tuttulan, ison merimiesrevolverin, jonka Asser Tuttula oli kuljettanut mukaansa maalle juuri tällaisten tapausten varalta.
Asser Tuttula ei mieskohtaiseen urhoollisuuteen nähden ole verrattavissa esim. Kaarle XII:nteen, niin että hän on niinkuin me muutkin tavalliset kuolevaiset.