Mutta porstuaan hän kuitenkin hiipi, revolverin hana viritettynä ja revolveri silmien tasalle kohotettuna — taas kuului ullakolta liikehtimistä! — nousipa hän, hetken epäröityään, vaikkakin polvet kieltämättä tuntuvasti vapisten, vähitellen… varovaisesti… askel askeleelta… hiljaa… hengitystään pidättäen… aina vain hitaammin ja varovaisemmin… revolveri ojennettuna ylöspäin… hana vireessä, sormi liipasimessa… nousi kuin nousikin vähitellen ullakon portaita ylös, valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta — — —.
Ei ollut portaitten yläpäässä mitään luukkuakaan esteenä. Eivätkä portaat olleet korkeat, koska huoneetkin olivat matalat. Vihdoin seisoi Asser Tuttula rintaansa rintaansa myöten ullakolla, mutta siitä alaspäin oli hän porstuan ilmapiirissä, seitsemännellä tai kahdeksannella rapulla seisten.
Kylmä hiki oli Asserin otsalla. Hetki oli kauhea, salaperäinen jännitys tuntui täyttävän maailmankaikkeuden.
Ullakon toisesta päästä, missä oli avoin, ikkunaton, vaikka alkujaan ikkunaa varten tehty aukko, kuului taas jotakin liikehtimistä.
— Kuka siellä?! huusi Asser äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut.
Ja kääntäen vanhan revolverin isoreikäisen piipun sitä pimeää nurkkaa kohti, mistä hän oli liikehtimistä kuullut, huusi Asser ontolla, kumisevalla ja tärähtelevällä äänellä:
— Kuka siellä… taikka minä ammun!
Samassa tärisytti hirvittävä pamaus rakennusta.
Pimeällä ullakolla välähti kuin salaman leimaus, ja oli kuin olisivat ullakko ja koko rakennus ja koko saari ja Asser Tuttula ja laivurivainajan isoreikäinen revolveri räjähtäneet tuhannen nuuskaksi ja pirstaleet lentäneet yli Suomenlahden…
Ja samassa kuului kamala parahdus ja joku tumma olento vilahti ikkuna-aukossa ja syöksyi ulos ja alas.