Mielenliikutuksesta tutisten ryntäsi — tai oikeastaan putosi — Asser
Tuttulakin alas ullakolta.
Sitten istui hän huoneessaan, revolveri kädessä, siihen saakka, kunnes aurinko oli noussut ja ilma säteili kirkkautta ja helisi lintujen laulua.
Silloin lähti Asser Tuttula jälleen ylös ullakolle.
Siellä ei hän kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi luonut jotakin valoa salaperäiseen yölliseen arvoitukseen.
— Sepä oli kauhea pamaus! muisteli Asser vieläkin yöllistä jysäystä.
Hän ei kyllä suinkaan ollut ampunut tahallaan. Hermostuksissaan oli hän huomaamattaan painanut liipasinta, puristaessaan lujemmin revolverin perää, ja kun hana oli vireessä, niin laukesi tämä mahtava ase, jolla olisi voinut ampua vaikka valaskalan.
Vihdoinkin saattoi Asser nukkua ja vaipui pian sikeään uneen.
Kun hän kolmen tunnin kuluttua heräsi, näki hän ikkunasta, että Kaalsson oli tullut kotiin, koska hänen leveä ja tukeva kalastajamoottorinsa oli rannassa.
Asser läksi Kaalssonin pariskunnan asunnolle kertomaan yöllisestä taistelustaan rosvojen kanssa.
Pihanurmikolla, portaitten vieressä makasi Kaalssonin suuri, harmaa kollikissa kuolleena, kylki veressä.