— Siinä hän lepää, vainaja, sanoi Kaalssonska vedet silmissä. — Kotiinsa juoksi kuolemaan, raukka, kuka lie ampunut, lurjus, viatonta elävää, niitä taas kiertelee täällä saarien rannoilla kaupunkilaishulikaaneja pahan teossa, eikä ole poliisiakaan niitä kurissa pitämässä…
Asser antoi muorille lohdutukseksi 50 markan setelin, jotta tämä sillä ostaisi uuden, hyvän kissan, ja selitti harrastavansa asiaa etenkin sen vuoksi, että Kaalssonskan kissa pitäisi myöskin Tuttulan kesäasunnon rotat aisoissa. Yöllisestä kahakasta ei Asser puhunut yhtään mitään.
Hänestä oli hyvä, ettei siitä nyt, kun kissakin oli kuollut, tiennyt kukaan muu kuin hän itse.
Sitten lainasi Asser Tuttula Kaalssonin moottorin ja läksi noutamaan kadonnutta perhettään lankomiehen huvilalta.
»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA
kattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla nuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä nuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen Säkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.
Herrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä saaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet muuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen, että tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja viekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin tavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti rva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia ruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen ja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä katsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä niinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen anoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen aina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.
— Narua lisää! huusi Ariovistus Pöhkönen.
— Yhäkö sitä tarvitaan? kysyi rva Pöhkönen.
Ja anoppi huusi selitykseksi: