— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka näytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. — Mutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.
— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo melkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti, muuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.
— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä tarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle, missä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli särkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.
Vihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja ryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli putoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi Ariovistukselle:
— Pidä kiinni! Älä hellitä!
Ariovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin syvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut veden alle kuin polviin saakka.
Anoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta tehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli yhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan. Kotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen Ariovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli melkoista suurempi vaiva.
Ariovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä hänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.
ILMAISEKSI
— Juu, sanoi hra Pellervo, vanhapoika, toukokuun viimeisellä viikolla synkästi, istuessaan kahvilla tuttavassa perheessä, herrasväki Mattilaisen luona Helsingin kaupungissa.