— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä päässyt sitä katsomaan.
— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki… kolme huonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan mukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja kellariin ja kaikki…
— Niin, mutta…
Mutta samassa oltiin jo perillä.
Sattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen, mustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut hotellissa kengänharjaajana.
— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti.
— Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa…
Astuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että muuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen ovelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.
Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.
— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä, mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti isäntä.
Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.