Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva
Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.
— Mi-missä… on… Hermanni?
Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin, miltei mielettömin katsein.
MANSIKKA-AIKANA
— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita, ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.
— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.
— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos haluat.
Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.
Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli iso mansikkatuohinen.
— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen äänellä: