— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.
Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.
— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto…
— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi herra Pöhkönen.
— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa…
Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa vastapäisellä puolella salmea.
Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.
— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa näin kesällä!
Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole syöneet niin hyvää paistia.
Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa kuin mansikoita.