— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!
— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea epämääräistä sisällistä levottomuutta.
Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan käärittynä.
Hra Pöhkönen synkistyi.
Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri mansikoiden ystävä.
Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä pelastettavissa oli.
— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!
Rouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita, sanoen:
— Äärettömän kauniita mansikoita!
Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.