KERTOMUS MIEHESTÄ, JOKA TOI RAHAA HRA I. YKSITYISELLE
Kun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla kotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli hyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella tuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä, ellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa, missä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä huomiotaherättävällä tavalla.
Hra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa itseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan, sillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen ja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen ja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin myöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.
Äärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän saakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina kuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina sai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.
— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta säästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani, ikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200 markkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin» lehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien säästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400 mk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa 48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa lakkaamatta korkoa korolle… lumivyöry on lähtenyt liikkeelle. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus. Se on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä saan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan elämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin korkoa kasvamaan…
Immanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan, uskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle talousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan »Kotilääkärin» väliin.
Sitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra
Yksityinen meni avaamaan.
Siellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa, ja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä huoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.
Vanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin merkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua tällä suunnalla kaupunkia.
I. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään erästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän oli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja oli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.