Joku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.
Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin. Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.
Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan, niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.
Oli jouluaatto.
Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä, vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.
— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.
— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain omille asioilleni, ha ha!
Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen sekä soitti kauppias Paksupäälle.
Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten hermostuneesti:
— Halloo!