Lauri Kivekäshän ei ollutkaan mikään taiteilija. Hän kuului kokonaan siihen Teidän kansallisen elämänne ensimmäiseen kehityskauteen, jolloin poliittiskansallinen näkökanta oli kaiken muun yläpuolella. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta käsittää Ida Aalbergin oikeata ja syvintä olemusta, joka oli kauttaaltaan taiteilijan. Taikka: silloin oli vielä liian varhaista, jotta tämä olisi käsitetty. Teidän kulttuurinne ei ollut vielä tarpeeksi kypsä siihen, mikä kuitenkin jo eli Ida Aalbergissa.
Siksi Lauri Kivekäs ei milloinkaan tullut todella läheiseen henkiseen suhteeseen Ida Aalbergin kanssa; ei milloinkaan sellaiseen suhteeseen kuin esim. Perander ja Edelfelt — puhuakseni vain kuolleista — olivat häneen.» —
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband epäilemättä oli oikeassa siinä, että Lauri Kivekkäällä ei ollut vaimonsa taiteeseen mitään läheistä suhdetta. Ja jos onnellisen avioliiton perusedellytykseksi katsotaan yhteistä henkistä työtä, voitaneen suuriakaan liioittelematta sanoa, että hänen, Alexander Uexküll-Gyllenbandin avioliitto Ida Aalbergin kanssa on onnellisimpia, mitä historia tuntee.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli hyvin kasvatettu ja ritarillinen mies. Ulkonaisesti hän oli niin vaatimaton kuin tuskin kukaan muu. Suomen seurusteluoloihin tottuneesta hänen rakastettava kohteliaisuutensa ja sydämellinen palvelevaisuutensa tuntui melkein ainoalaatuiselta. Ida Aalbergin eläessä hänen hieno vaatimattomuutensa oli niin suuri, että vain harvat tiesivät hänen jotakin merkitsevän vaimonsa taiteilija-kutsumukselle. Edempää katsoen hän näytti vain Ida Aalbergin nöyrältä palvelijalta, joka totteli herrattarensa pienintäkin viittausta.
Varsin tuoreessa muistissa on, kuinka äärettömän hartaasti ja innostuneesti vapaaherra Uexküll-Gyllenband Ida Aalbergin kuoleman jälkeen palvoi vaimovainajansa muistoa. Hän perusti Ida Aalberg-teatterin, johon yritykseen hän uhrasi varallisuutensa, hän kirjoitti pitkiä, oudon dialektiseen tyyliin laadittuja sanomalehtikirjoituksia, jossa koetti selittää Ida Aalbergin taidetta kuvaillen sitä näyttämötaiteen ihanteeksi ja tulevaksi päämaaliksi, tai saarnasi aikakauden taidekritiikin pintapuolisuutta ja ymmärtämättömyyttä vastaan. Häntä ei ymmärretty, ja hänen palvontansa muodostui taisteluksi ympäristöä ja oloja vastaan. Hän sortui tuossa taistelussa. Jo ennen kuolemaansa hän vaikutti murtuneelta mieheltä, mieheltä, joka oli saanut liian katkeria kokemuksia ihmisten pienuudesta ja ihanteitten häviöstä. Eräs niistä, jotka näkivät hänet hänen yksinäisillä vaelluksillaan Helsingin kaduilla, sanoi hänen loppuaikoinaan tuoneen mieleen jonkun Ibsenin synkistä ja katkerista henkilökuvista, mutta suurelle joukolle hän pikemminkin olisi ollut Cervantesin »murheellisen muodon ritari», joka oli noussut taisteluun tuulimyllyjä vastaan.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vaatimattomuus esiintyy suurena ja kauniina myöskin Ida Aalbergin kuoleman jälkeen. Hän ei tuonut yleensä itseään ja omaa persoonaansa esille. Kaikki, mitä hän teki ja toimitti, tapahtui ikäänkuin Ida Aalbergin nimen suojassa tai Ida Aalbergin nimen ja muiston suojaamiseksi. Kun hän joutui erimielisyyksiin jonkun kanssa — ja niin tapahtui lakkaamatta —, hän mielellään tahtoi masentaa vastustuksen vetoamalla auktoriteettiuskoon: Ida Aalberg ajatteli tästä asiasta toisin kuin Te, siis Te olette väärässä.
Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandilla, niin itsensäkieltävä ja vaatimaton kuin hän olikin, oli kuitenkin se ehdoton vakaumus, että Ida Aalbergista tuli todellinen ja suuri taiteilija vasta sen jälkeen, kun he olivat toisensa löytäneet. Hän sanoi joskus aivan suoraan: »Minä olen Ida Aalbergin luonut.» Tuommoisia sanoja hän tosin lausui asiaanperehtymättömille vain ikäänkuin vahingossa, hän käytti niitä vieraan kanssa puhuessaan vain kiihkollaan jouduttuaan, mutta lukemattomista seikoista selviää, että hän itse ajatteli niin ja että hän itse vuorenvankasti uskoi tuohon käsitykseen.
Tosiasia onkin, että Ida Aalbergin avioliitto Alexander Uexküll-Gyllenbandin kanssa oli kaksikymmentä vuotta kestävä koulu, jossa edellinen oli oppilaana, jälkimmäinen opettajana.
* * * * *
Seikkailevalla häämatkallaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband, kun avioliitto sittenkin oli solmittu, oli aikonut ruveta asianajajaksi Riikaan. Tämä aie kuitenkin raukesi, ja nuori pari asettui Pietariin, missä vapaaherra sittemmin ansaitsi toimeentulonsa virastovirkamiehenä. Hänen tiedetään m.m. toimineen Suomen ministerivaltiosihteerin virastossa. Joskus hänellä sanotaan olleen parikin tointa yhtaikaa.