Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla tuntuu olleen nuoruudestaan asti tapana merkitä paperille melkein kaikki kokemuksensa ja mietelmänsä. Avioliittonsa alkuaikoina hän yhä edelleenkin näyttää suunnitelleen suuren, käänteentekevän filosofisen teoksen kirjoittamista. Königsbergiläinen Immanuel Kant oli saavuttanut maailmanmaineen kirjallaan, jonka nimi oli »Kritik der reinen Vernunft». Samanlainen suurtyö lienee väikkynyt nuoren aatelisen filosofian harrastajan mielessä, kun hän erään suuren vihon kanteen on merkinnyt: »Entwurf einer reinen Philosophie», mutta valitettavasti tuo vihko on jäänyt — aivan tyhjäksi. Irtonaisista paperipalasista, joihin hän on merkinnyt ajatuksen juoksuaan ja joista — niin paljon kuin niitä on säilynytkin — suuri osa lienee joutunut hukkaan, ei saa mitään kokonaiskäsitystä, ne ovat aforismeja ja niiden abstraktisuudesta jää lukijalle vahva »qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin myönnettävä, että näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia elämyksiä. Puhtaus tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä; se ja koko tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät selvityksen muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta, että aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa joutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa. Mutta vielä useammin kuin sana puhtaus esiintyy hänen kirjoituksissaan sana vapaus. Avioliiton alkuvuosina se sana on ytimenä kaikissa niissä purkauksissa, joissa hän valittaa käytännöllisen elämän asettamia kahleita ja huokaa rahallisen raadannan alla: »Minä en anna pakottaa itseäni, tahdon päästä käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää mielipiteilleni, tuo käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua puolinaisuudellaan», hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.
Menemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut käytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä suuren uhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan riveistä:
»Olen siis näyttänyt, mitä paljaalla ajattelemisella voi saavuttaa.
Sillä minulle ei anneta keinoja filosofian harrastamiseen. Ennen kaikkea ei anneta joutoaikaa. Kun isoäitini lahjoitti minulle 10,000 markkaa, käytin siitä puolet opintoihin. Sitten olen mennyt naimisiin ja olen käyttänyt toisen puolen tuosta summasta avioliittoni hyväksi; siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan eivät ole olleet hallitsevina, olleet ainakin yhtä tärkeitä kuin omat filosofiset harrastukseni.» —
Ida Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille ymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä lopulla suurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897 on pari alakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa aviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia. Vihon kanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:
»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle mitään repinyt pois sivun.»
Itse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että vapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa kutsumustaan:
»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa istumiseen, syömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun ajattelen. — En saa rauhaa edes lukemiseen; en edes sanomalehden lukemiseen. Ja kun luen filosofista tekstiä, rupean heti ajattelemaan enkä pääse alkua pitemmälle. — Ja kaiken, mitä ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja kirjoitan sen muistiin; olen kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että niillä on mitään arvoa.»
Niin herkkä ja helposti ärtyvä hermosto kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla olikin, ei hänen hermostumisensa ollut tavallisten jokapäiväisten ihmisten hermostumista. Voidaan pitää kysymyksenalaisena, oliko hän nero — sen kysymyksen perinpohjainen ratkaiseminen vie tutkijalta vuosikymmeniä, siksi tuottelias oli vapaaherra Uexküll-Gyllenband — mutta varmaa on, että hänellä oli nerojen yleinen tauti: hän oli nuoruudestaan asti maanikko. — Hänen tarkoitusperänsä kyllä muuttuivat, mutta kun hän sai jonkin aatteen, joka häntä innostutti, muuttui se hänelle todelliseksi elämänkysymykseksi, hän ei nähnyt eikä tahtonut nähdä mitään muuta, hän ei puhunut eikä tahtonut puhuttavan mistään muusta, hän toimi hellittämättömältä tuntuvalla tarmolla sen hyväksi.
Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband oli gentleman. »Hän ei valehtele koskaan, ei edes leikillään», kertoi Ida Aalberg elämänsä loppuaikoina miehestään. Ellei vapaaherra Uexküll-Gyllenband olisi ollut niin kiihkeä luonne, ellei hän olisi ollut siinä määrin hermoileminen kuin oli ja ellei hänellä olisi ollut avioliitosta niin korkeata käsitystä sielujen, ajatusten ja tunteitten yhdistäjänä kuin hänellä oli, Ida Aalberg tuskin olisi saanut myöskään tietää, että heidän yhdyselämällään oli omat traagilliset puolensa. Ida Aalberg sai sen tietää, ja esim. seuraavasta vapaaherran puolisolleen osoittamasta kirjallisesta lausunnosta selviää, ettei ristiriita ollut kovin helppo: