Lähtien omasta filosofisesta kannastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband sanoi, ettei Ida Aalbergin taide vakavassa mielessä ollut mitään. Ida Aalberg tarvitsi filosofin apua ja kouluutusta, ennenkuin hänen »hyvä, sisäinen olemuksensa» voi tulla tehoisaksi ja ennenkuin hän pystyi luomaan todellista taidetta.

Vain suuret uudistajat ovat ensiluokan neroja. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vaati Ida Aalbergin taiteessa ja näyttämötaiteessa yleensäkin alusta alkaen suurta uudistusta.

Mennessään avioliittoon Ida Aalbergin kanssa ja avioliittonsa ensi vuosina vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband tietenkin oli näyttämötaiteen alalla täysi maallikko. Hän oli nähnyt teatteria vain katsomosta. Hänen näyttämöfilosofiansa oli silloin mitä puhtainta kamarifilosofiaa. Hän väitti, että näyttämötaide oli valheellista ja kaipasi uudistusta, mutta miten tuon uudistuksen piti tapahtua, siitä on mahdotonta saada mitään varmaa kuvaa, ellei tyydy sellaisiin sanoihin kuin: »taiteen on lähdettävä elämästä», »taiteen on oltava sisäisesti puhdasta» j.n.e.

Työ opettaa tekijänsä. Ajan oloon, jouduttuaan Ida Aalbergin elämänkumppanina käytännölliseen näyttämötyöhön, vapaaherra Uexküll-Gyllenbandista kehittyi mitä tyypillisin ohjaaja-taiteen edustaja. Ida Aalberg oli mitä tyypillisin näyttelijä-taiteen. edustaja. Varsinaisessa ammattityössä heidän etunsa ja tarkoitusperänsä tulivat olemaan jyrkästi ristiriitaiset. Tämä ristiriita oli todellinen ristiriita, jolle vapaaherra Uexküll-Gyllenband kuitenkin ummisti silmänsä loppuun asti. Voimakas yksilöllinen näyttelijä ja voimakas yksilöllinen ohjaaja eivät tahdo menestyä saman katon alla, ja suuria näyttelijöitä ei helposti synny teattereissa, jotka toimivat ohjaajataiteen merkeissä — se tosiasia, että joku Josef Kainz on nuoruutensa päivinä kuulunut Meiningenin herttuan seurueeseen tai että Moskovan taideteatterissa on ollut eräitä verraten eteviä näyttelijöitä, ei riitä kumoamaan väitettä. Ida Aalbergin muistoksi perustetussa teatterissa, varsinkin avajaisnäytännössä, nähtiin hyvää, suorastaan erinomaista taidetta, mutta se oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaajataidetta, joka paljon enemmän perustui Moskovan Taide-teatterin antamiin vaikutelmiin kuin Ida Aalbergin omaan taiteeseen. Kuka ajatteli yksityisiä näyttelijöitä tuossa avajaisnäytännössä? Kuka ajatteli ohjaajaa, kun Ida Aalberg itse seisoi näyttämöllä?

Yksilöllisen, voimakkaasti yksilöllisen ohjaajan käsissä näyttelijä helposti muuttuu marionetiksi. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli voimakkaasti yksilöllinen, jos kukaan. Ida Aalbergilla oli liian suuri menneisyys, jotta uusi koulu olisi voinut hänet täydellisesti muuttaa. Teoriassa hän kyllä kannatti miehensä oppeja ja toisteli kiltisti kaikkea, mitä vapaaherra Uexküll-Gyllenband teoreettisella älyllään oli keksinyt, mutta käytännössä hän pysyi samana diivana, joka hän oli ollut alusta alkaen.

Jos yksilöllinen näyttelijä ja yksilöllinen ohjaaja tahtovat toimia yhdessä, syntyy kummankin puolelta loputon sarja kompromisseja. Niin täytyi käydä myöskin Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhteistoiminnassa, joskin nämä kompromissit lienee tehty hiljaisuudessa, jopa useissa tapauksissa itsetiedottomastikin.

* * * * *

Kun Ida Aalberg oli mennyt naimisiin saksankielisen miehen kanssa ja joutui yksityisessä elämässään kaiket päivät käyttämään saksaa, arvelivat Bergbomit, että hänen vanha halunsa päästä esiintymään Keski-Euroopassa saisi siitä uutta virikettä. Niin kävikin. Jo 1896 Ida Aalberg oli neuvotteluissa Meiningenin herttuan seurueen kanssa, ja vähältä piti, ettei hänestä tullut silloin tuon teatterin jäsen. Asia oli jo sovittu, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai koko aikeen raukeamaan pitämällä itsepintaisesti kiinni eräästä turhasta muodollisuudesta. Bertha Forsman on kertonut, ettei Ida Aalberg koskaan voinut antaa miehelleen anteeksi tämän silloin osoittamaa huonoa diplomatiaa, ja että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkin myöhemmin katui erehdystään.

Ollessaan kesällä 1897 vaikeasti sairaana Hangossa Ida Aalberg kirjoitti Bertha Forsmanille m.m.:

»Etten päässyt Meiningeniin, oli minulle raskas isku, oli kuin jotain olisi murtunut minussa, — olinhan rakentanut koko tulevan taiteellisen kehitykseni Meiningenin varaan. Se oli minulle kova isku siksi, että minä aina panen kaiken voimani yhteen ideaan. Harrastus puhtaaseen ja jaloon taiteeseen, harrastus, jonka tiedän olevan vallalla Meiningenin näyttämöllä, antoi minulle uskon, että minä panemalla taiteelliset voimani tuon teatterin käytettäväksi voisin raivata itselleni tietä tarvitsematta nähdä sitä likaa, jota nykyisin on niin monilla näyttämöillä ja joka on minusta niin vastenmielistä. — Ja kuitenkin uskon nyttemmin, että oli parasta, kun kävi niinkuin kävi. Olen lukenut muutamia tri Lindaun teoksia, ja minä luulen, että meillä olisi ollut aivan erilaiset mielipiteet sekä kirjallisissa että taiteellisissa kysymyksissä, ja senvuoksi olisi yhteistyömme varmaan käynyt vaikeaksi. — Ette saa olla minulle vihainen, että minä vasta nyt, kun kaikki on lopussa, yleensä mainitsen Teille mitään koko Meiningen-jutusta, mutta Tehän tiedätte, että minä vastenmielisesti puhun suunnitelmistani ja etten milloinkaan puhu siitä, mikä on lähinnä sydäntäni. — Uskotteko, että Meiningeniin nähden enää mitään olisi tehtävissä? — Millähän tavoin voisi solmia siteet uudestaan.» —