* * * * *
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on epäilemättä vaikuttanut Ida Aalbergin näyttelijätaiteeseenkin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli mies, jolla oli oma tahto, jos kellään, ja joka kaikkialla halusi nähdä oman tahtonsa toteutuvan. Henkilön, joka oli yhteistoiminnassa hänen kanssaan, oli mahdoton välttää hänen vaikutusvoimaansa. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tahtoi ulottaa määräämisvaltansa toisen pienimpiinkin tekoihin ja ajatuksiin.
Tuommoisella voimakkaalla aggressiivisella persoonallisuudella on omat heikkoutensa. Sen heikkous on siinä, että se helposti synnyttää vastustusta ja vie konflikteihin. Ida Aalbergillakin oli oma voimakas tahtonsa, sen hän oli ehkä liiankin usein osoittanut. He olivat lisäksi kumpainenkin erinomaisen herkkähermoisia. Voisi luulla, että yhteistyö tuommoisin edellytyksin olisi käynyt mahdottomaksi tai ainakin kovin vaikeaksi, mutta kumpaisenkin kunniaksi on mainittava, ettei niin suinkaan ollut laita. Kirjeistä näkee, että vapaaherra Uexküll-Gyllenband päivä päivältä innostuu yhä enemmän uuteen alaan ja alkaa tuntea sen omakseen ja että hän antaa ohjeensa vaimolleen mitä rakastettavimmalla ja hienoimmalla tavalla. Vuonna 1898 hän tunnustaa siihen asti pitäneensä jokaista draamaa vain lukudraamana, mutta nyt alkavansa ajatella niitä myöskin näyttämöluomina. Kuten luonnollista on, pysyvät hänen ohjeensa edelleenkin vuosikausia kirjanoppineen selvityksinä eivätkä näyttämöllä toimineen ammattimiehen.
Ibsen on niitä harvoja runoilijoita, jotka jo elinaikanaan saavat opeilleen ja runoudelleen selvittäjiä. Hänen problemaattiset draamansa tarjosivat mitä kiitollisimman kentän vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofisesti kouluutetulle älylle. Häämatkallaan 1894 ja vielä myöhemminkin hän oli käyttänyt Ibsenin elämänviisautta melkein juristin tavoin todistaessaan lakkaamatta, kuinka väärässä Ida Aalberg kulloinkin oli, mutta jo 1898 hänen ainoana tarkoituksenaan tuntuu olleen vain luoda selvyyttä »Pohjan Velhon» henkilöluomiin. Hänen saksalaisuutensa ei ilmene vain tavattomassa perinpohjaisuudessa, jolla hän tutustuu Ibsenin draamoihin, vaan myöskin kaavamaisuudessa ja hirvittävässä ja väsyttävässä monisanaisuudessa, jolla hän tekee Ida Aalbergille selvää tutkimustensa tuloksista. Niinpä esim. »Hedda Gabler-selostus vuodelta 1898 on oiva näyte saksalaisesta kaavamaisuudesta ja perinpohjaisuudesta. Se alkaa:
»Hedda. Synteettinen taulu.
(Kuinka yksityisistä luonnepiirteistä muodostuu kokonaisuus ja kokonaiskuva Heddan kompliseeratusta luonteesta).
1) Heddan (koko toiminnan aikana yhä kasvava)
pessimismi, elämäänkyllästyminen ja inho.
2) Rotu.
3) Ylhäinen olemus.
4) Halu loistoon ja komeuteen.
5) Vallanhimo.
6) Äly; iva ja pilkka.
7) Epätoivo; demoninen viileys.
8) Mustasukkaisuus.
* * * * *
1) Pääkohdat, joissa tämä Heddan pessimismi, inho ja elämäänkyllästyminen näyttäytyvät, on merkitty erikoiseen paperiin. »(Tuohon paperiin on todella koottu hartaalla vaivalla kaikki yksityiset lauseet, missä nuo ominaisuudet voivat ilmetä).
»2) Inhosta aiheutuu pyrkimys saada lohtua kauneudesta. Mutta todellisuudessa Hedda ei siihen usko. (Hedda ei ole sentimentaali). Hänen älynsä pilkkaa hänen omaa inhoansakin. Todellisuudessa Hedda uskoo vaan valtaan ja voimaan eikä estetiikkaan ja kauneuteen. Tästä inhosta aiheutuu myöskin inho odotettavissa olevaa skandaalia kohtaan. —