3) Ylhäinen olemus. Rotu on jotakin fyysillistä…. $en pitää ilmetä koko olemuksessa, käynnissä liikkeissä, kynsien puhdistamisessa j.n.e. Ylhäinen olemus tulee esiin seuraavissa kohdissa: tohvelihistoriassa» — — — — — — j.n.e., j.n.e.
* * * * *
Ida Aalbergin taiteilijaluonne ei ollut älyllinen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin intellektualismilla jota tarjottiin ylen runsaina annoksina, oli omat vaaransa Ida Aalbergille. Neuvoja oli liian paljon, jotta Ida Aalberg olisi voinut niitä kaikkia edullisesti hyödykseen käyttää. Ne voivat muodostua raskaaksi painolastiksi, joka voi hävittää hänen taiteensa suurimman vaikutusvoiman: välittömyyden tunneilmauksissa. Hän tarvitsi Bergbomilta vain pienen vihjauksen tai lyhykäisen lauseen ohjauksekseen, heti sanotaan hänen joutuneen inspiratsionin valtaan, joka voimallaan ja hehkullaan ylitti kaikki toivomukset, ja pystyneen tällöin luomaan sellaista, mitä ohjaaja omassa mielikuvituksessaan ei ollut nähnyt, mutta johon hän täysin yhtyi. Tuommoista hetkelliseen inspiratsioniin perustuvaa taidetta voidaan syyttää pintapuolisuudesta, mutta älyn ylivalta vie tehon taiteelta ja tekee esityksen kuolleeksi.
Mikä vaikutus oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ensimmäisien vuosien aikana antamalla ohjauksella Ida Aalbergin taiteeseen? Vaikuttiko hän siihen edullisesti vai ehkäisevästi?…
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli itse varma silta, että hänen vaikutuksensa oli mitä siunauksellisin. Vuonna 1903 hän laati Ida Aalbergin taiteesta kirjoituksen saksalaista »Die Woche» lehteä varten kirjoituksen, joka kai olisi ollut jo aivan liian pitkäkin voidakseen tulla julkaistuksi. Siinä hän erottaa Aalbergin taiteessa kaksi suurta, määräävää ominaisuutta, joista toinen on eräänlainen sisäisyys, tunneilmausten välittömyys, mutta toinen ja hänen mielestään paljon tärkeämpi, se johdonmukaisuus, konsekvenssi, jolla Ida Aalberg muka on tunkeutunut runoilijan ajatusten perimmäisiinkin sopukoihin ja sulattanut kaiken eläväksi ja yhdenmukaiseksi ja todelliseksi taideteokseksi.
Jotkut niistä, jotka ovat tunteneet Ida Aalbergin taiteen jo
1880-luvulla, m.m. Bertha Forsman ovat väittäneet, että nuori Ida
Aalberg antoi taiteilijana paljon enemmän kuin vapaaherratar Ida
Aalberg-Uexküll-Gyllenband. Huomattava on kuitenkin, että Bertha
Forsman syytti Ida Aalbergia liiasta hillinnästä jo 1891.
Sanomalehdissä ja aikakausjulkaisuissa esiintyvät kritiikit tietävät kertoa sangen vähän Ida Aalbergin taiteen älyllisestä puolesta. Tietysti siitä sanotaan silloin tällöin jokin ylimalkainen fraasi, mutta kun hänen myöhempääkin taidettaan kiitetään todellisella innostuksella, soivat sanat temperamentin, tunnevoiman, intoutumisen ylistystä eivätkä suinkaan loogillisten avujen.
Epäilemättä Ida Aalberg kuitenkin alusta alkaen sai jotakin hyötyä näistä suurella ilolla ja hartaudella annetuista neuvoista, joskaan hyöty kaiken todennäköisyyden mukaan ei muodostunut niin ratkaisevaksi kuin antaja toivoi ja uskoi. Vielä enemmän hän varmaan hyötyi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjauksesta, kun tämä kehittyi ja alkoi saada todellista ammattimiehen silmää. Vuosien kuluessa vapaaherra vapautui yhä enemmän filosofeeraamisesta ja kirjallisesta saivartelemisesta, ja hänen ohjauskirjansa alkoivat muistuttaa muiden ohjaajien kirjoja: merkinnät alkoivat yhä enemmän koskea lausuntaa, mielentiloja, asemia, ilmeitä, liikkeitä ja saada yhä käytännöllisemmän sävyn. Niissä ei ainakaan tapaa niin paljoa kuin varhaisempien vuosien ohjeissa perinpohjaisia selityksiä siitä, mikä on itsestään selvää tai mitä ei ainakaan tarvitsisi monisanaisesti todistaa. Ne paksut paperipinkat, joihin hänen muistiinpanonsa on tehty, eivät todista ainoastaan hänen innostustaan ja tarmoaan ja älyllisen erittelynsä terävyyttä, vaan niistä voi löytää myöskin paljon sellaista, joka osoittaa hänellä olleen taiteilijan mielikuvituksen ja herkän havaintokyvyn.
Eläessään yhdessä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa Ida Aalberg luki paljon ja luki varmaan järjestelmällisemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta vaikka hän näin viljeli omaa henkeään, kadotti hän itsenäisen ajattelemisen lahjan suorastaan hämmästyttävässä määrässä. Vuoden 1904:n jälkeen hän puhui usein ja paljon teatterista ja taiteesta, kirjoitti niistä myöskin monesti, mutta melkein poikkeuksetta on kaikki se, mitä hän on puhunut tai kirjoittanut, ollut vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin todistettavasti hänelle dikteeraamaa.
Vaikkakin Ida Aalbergin voi sanoa elämänsä loppupuolella toimineen ehkä liian voimakkaan henkisen painostuksen alaisena, tiedetään hänen harvoin sitä valittaneen. Vuosien kuluessa hän oppi entistä enemmän luottamaan mieheensä, hän alistui, hän tyytyi henkisen itsenäisyyden menetykseen, ja silloin oli kaikki hyvin, hyvin ainakin heidän kahden kesken.