Se on perustettu osaksi uusille ja joka tapauksessa puhtaasti taiteellisille principeille, jotka nyttemmin ovat tulleet minulle välttämättömiksi voidakseni saada esille sen sisällön, jonka näen taiteellisena maalinani ja jonka kerran tahtoisin saavuttaa. Monenlaiset kokemukset viime vuosien aikana ovat kehittäneet minussa sen vakuutuksen, että nykyinen näyttelytapa on mitä suurimmassa määrässä — brutali ja epätosi.
Te Tohtori äärettömän hienolla taiteilia-sielullanne tiedätte mitä minä tarkoitan, ja — mitä minä etsin. Te joka minua aina tiedolla ja taiteella mitä hellimmällä kädellä johditte ja herätitte minussa aavistuksen taiteen huimaavasta korkeudesta. Te jonka kanssa yhteistyö aina tuli niin harmonilliseksi ja innostuksesta lentäväksi, — minä niin sydämestäni pyytäisin että Te nytkin sympatialla seuraisitte tätä minun pyrkimystäni kohden taiteen maalia.
Minä en voinut Huhtikuussa Tädille ja Tohtorille tästä mitään ilmoittaa, sillä asia ei silloin vielä ollut selvillä.» – – –
Tämä Bergbomeille osoitettu kirje sisältää uuden ohjelman julistuksen sangen yksinkertaisessa ja varovaisessa muodossa. Kaarlo Bergbom tunsi Ida Aalbergin siksi hyvin, että olisi havainnut tarkemmin teorian esittämisen opituksi läksyksi. Vieraammille henkilöille Ida Aalberg uskalsi esittää uutta oppia paljoa suuremmalla rohkeudella, mutta silloin ei aina käynyt hyvin. Kun Albert Edelfelt oli saanut valmiiksi näyttelijättärestä maalaamansa komean muotokuvan, pidettiin hänen kunniakseen juhla, jossa Ida Aalberg nousi puhumaan ja selitti, kuinka taiteen alalla piti tapahtua suuri muutos. Edelfelt teki kuitenkin tästä puheesta niin sydämetöntä pilkkaa, että Ida Aalbergilla oli täysi työ yrittäessään salata kyyneleitä, jotka kohosivat hänen silmiinsä ja joita hän pyyhiskeli pois kädessään olevalla ruusulla. Ja varmaa on, että kyyneleet hänen silmissään olivat aidompia kuin se filosofia, joka vähäistä aikaisemmin oli virrannut hänen huuliltaan.
Eino Leino toimi tähän aikaan näyttämötaiteen arvostelijana, ja hänelle Ida Aalberg koetti antaa tarkempaa kuvaa siitä, mitä uusi ohjelma sisälsi. Eivät vain tuossa selityksessä vilisevät saksalaiset sanat — »die dramatische Gegenwärtigkeit, »die dramatische Aktualitet», »die dramatische Wahrheit» (joilla Ida Aalberg suvaitsi kuvata oikean näyttämötaiteen tehtävää ja luonnetta) ja »Vergröberung» (jolla hän merkitsi huonon näyttämötaiteen käyttämää tekniikkaa), »esteettinen jenseits» ja »todellinen diesseits», vaan kaikki muukin, minkä Leino saamastaan kirjeestä julkaisi, on niin opittua läksyä kuin mikään voi olla. Ja niin suuresti kuin Eino Leino olikin osoittanut ihailevansa Ida Aalbergia taiteilijana, tuommoinen teoretisoiminen ei näy tehneen häneen vakuuttavaa vaikutusta. Vain se seikka, että noiden sanojen takana on pohjoismaiden suurin näyttelijätär, estää suhtautumasta teoriaan epäillen, semmoinen oli loppusumma Eino Leinon yleisöä varten kirjoittamasta kuvauksesta.
Eino Leino muuten lienee sanonut painavimman sanan, mitä vuosien 1904—1905 kiertueesta Suomessa julkisuudessa sanottiin. Hän teki sen »Valvojassa». On syytä lainata tuosta Leinon juhlakirjoituksesta — Ida Aalberg oli joulukuussa 1904 ollut 30 vuotta näyttämön palveluksessa, ja »Valvoja» ilmestyi jonkinlaisena Ida Aalberg-numerona — muutamia kohtia:
»Sanottakoon hänen saksankielisestä tunteestaan mitä tahansa, — se etu siitä ainakin on ollut, että se on asettanut tarpeellisen välimatkan päähän nekin katsojat, joille se ennen on ollut vaikeata. Vieras kieli on sen tehnyt. Me olemme olleet tilaisuudessa näkemään hänet ikäänkuin lintuperspektiivissä, ilman sitä kansallista sateenkaarta ja samoin vailla sitä hurmaavaa värivivahdusten auerta, joka hänen äidinkieltä puhuessaan aina on silmiämme hivellyt ja — sumentanut. Selvemmin kuin koskaan ennen on allekirjoittaneelle esiintynyt, kuinka suuri taiteilija Ida Aalberg on, mutta samalla myöskin, mikä hänen oikea suuruutensa on.
Edellinen kysymys lienee jo aikaisemmin tullut, voimien mukaan, kyllin selkeästi valaistuksi. Kaikki näyttämötaiteemme arvostelijat ylimalkaan ovat, muusta monikarvaisuudestaan huolimatta, olleet siinä yksimielisiä, että paitsi sitä, ettei hänellä korkean traagillisuuden papittarena ole meillä vertaistaan, hän samalla on koko aikakautensa kaikkein suurimpia näyttämöllä liikkuvia henkiä. Tässä yksimielisyydessä on tosin usein ylimalkainen ihailu saanut korvata ymmärtämisen, suuret sanat asiallisen määrittelemisen. Mutta tämä harvinainen ylistysten kuoro kantaa kaikissa tapauksissa todistusta siitä, minkä valtavan vaikutuksen Ida Aalbergin taide on tämän polven sydämeen piirtänyt.
— — — Jos on totta, että kukin taiteilija on arvosteltava ainoastaan sen parhaan mukaan, mitä hän on tehnyt, niin täytyypä sanoa, että ainakin Ida Aalbergin suhteen on ollut tuiki vaikea tuota mittapuuta keksiä. On tuntunut nimittäin kauan kuin olisi kaikki ollut yhtä hyvää, mitä hän on tehnyt. Olkoon hän esiintynyt Kleopatrana taikka Gretcheninä, Magdana taikka lady Macbethina, Camillena taikka Hedda Gablerina, Theodorana taikka Kirsti Fleminginä, — kaikissa on meille säkenöinyt sama syntyperäinen nero, sama taiteellinen äly ja sama syvä ihmisyys. Hyviä ovat ne olleet taideluomina kaikki, mutta siitä ei sittenkään johdu, että ne kaikki olisivat olleet yhtä hyviä. Niidenkin joukossa on toisia, jotka ovat Ida Aalbergin parhaita, ja näissä parhaimmissa taas osia, jotka edustavat hänen parastaan, s.o. hänen syvintään, hänen alkuperäisintään, sanalla sanoen hänen keskeisintä persoonallisuuttaan.
— — — Palataksemme Ida Aalbergiin — on meidän siis koetettava etsiä hänen tulkitsemiensa taideilmiöiden myllertävästä paljoudesta ne, jotka ovat olleet hänen punaisinta sydänvertaan ja joissa hänen persoonallisuutensa on puhtaimpana esiintynyt. Tätä varten ei suinkaan ole halveksuttava vanhaa, koetettua kriitillistä mittapuuta: »mikä jää mieleen». Siinä suhteessa asettaisin taas ensi sijalle kaikista niistä taideluomista, joita hän viimeisen kymmenen vuodenaikana on pääkaupungissamme esittänyt: Kleopatran, lady Macbethin, Kirsti Flemingin, Hedda Gablerin. Mikä on näiden luonteiden yhteinen ominaisuus? — Intohimo.