»Rouva Aalbergin Hedda Gabler on aivan pohjoismainen esitys keskellä saksalaista seuruetta. Tulkinnalle on ominaista selvä ja ylhäinen tyyli, ja se on vailla sitä hysteeristä liioittelua, johon täällä on totuttu. Suomalainen näyttelijätär on nähtävästi pannut pääpainon siihen sairaalloiseen tilaan, jossa Hedda Tesman on. Hän on katsonut hänet ylvääksi, kauneutta rakastavaksi naiseksi, jonka sielua raastaa demoninen hävittämishalu, halu, joka luonnollisesti ja ymmärrettävästi johtuu häntä ympäröivistä olosuhteista. Hän on tahtonut luoda kenraali Gablerin jalosyntyisen ja onnettoman tyttären ja siinä hän täysin määrin onnistuikin.
Mutta kokonaan toinen kysymys on, onko tuommoinen käsitys Hedda Gablerista aivan oikea. Joka tapauksessa rouva Aalberg esitti suurenmoisen dramaattisen kuvan tuosta kompliseeratusta luonteesta, joka toimii hetkellisten mielialojen vallassa.» — — —
»Nukkekodista» sanotaan:
»Eilen saimme nähdä uudelta puolelta rouva Aalbergin monipuolista, viisasta ja tunteellista taidetta.
Olisi voinut melkein ennakolta sanoa, ettei suuri taiteilija haluaisi tuoda esiin ingénu'tä Ibsenin Noorassa. Niin taipuisa kuin hänen kykynsä onkin, ovat jo ulkonaiset vaikeudet, joita vastaan rouva Aalbergin tässä suhteessa olisi taisteltava, siksi suuret, että ilman muuta voisi uskoa taistelun menetetyksi.
Pitkä ja komea vartalo ja terävät kasvojenpiirteet — Noora ei ole semmoinen. Arvovaltainen persoonallisuus, joka hallitsee koko tragedian rekisteriä — Noora ei ole semmoinenkaan.
Hän leikkii ja nauraa, hän laulelee kuin leivonen, kuten pitääkin, mutta sävy tuossa kaikessa ei ole aivan välitön, se on liiaksi harkittua, siitä puuttuu tyttömäistä suloa. —
Kaikkia noita vaikeuksia vastaan hyökkäsi Ida Aalberg — hän ei niitä voittanut, mutta hän sai toisinaan meidät ne unohtamaan. Se oli äärimmäisen mielenkiintoinen esitys, mutta Ibsenin Noora se ei ollut.
Kyllä sentään — viimeisessä näytöksessä, kun kypsynyt nainen astuu esiin nukkekoterosta, kun hän tietoisena omasta arvostaan särkee nukkenaamion, sinä hetkenä rouva Aalberg oli ylväämpi ja inhimillisempi kuin mikään Noora koko maailmassa. Tuessa lopussa ei ollut edes pienintä häivettä siitä primadonnataiteesta, jolla moni muu rouva Aalbergin suurista ammattitovereista on pilannut vaikutelman.
Agnes Sorma käyttää lopussa suurta traagillista inhon tunnetta hyväkseen, rouva Réjane ei säästä puhtaasti ulkonaisia vaikutuskeinoja. Rouva Dybvad taas ei ole saanut esiin sisäistä, salattua tuskaa tuossa sielullisessa siirtymäkohdassa.