Suomalaisen näyttelijättären epätoivoinen rauhallisuus, hänen hallittu kauhunsa elämän viheliäisyyttä kohtaan, oli vaikutukseltaan valtava. Tuon itsetietoisuuteen heräämisen yllä oli hiljaisuus, joka vaikutti enemmän kuin tragedian rummut ja pasuunat.
Ja sen Nooran vuoksi, joka astui esiin kauhusta, tuskasta ja onnettomuudesta, unohdamme kernaasti, ettei ensimmäisen näytöksen pieni laululeivo antanut meille tarpeeksi illusionia.
Kuinka loistavasti tuo osa onkaan mietitty ja harkittu? Mutta viisaus on toisinaan näyttelijän pahin vihollinen. Niinpä tässäkin toisinaan taide ja taiteileminen tahtoivat vaeltaa käsi kädessä, kunnes lopullinen muoto purkautui näkyviin ja muuttui mitä ihanimmaksi kuvaksi naisesta, joka on herännyt surun ja tuskan kautta.
Siksi olemme suurelle näyttelijättärelle jälleen kiitollisuuden velassa. Hän on avannut meille uuden näköalan tuohon Ibsenin naisluomaan, jossa liiankin paljon tapaa jälkiä nerokkaasta draamanrakentajasta.» —
Kun Ida Aalberg »Nukkekodin» jälkeen esiintyi »Rosmersholmissa», kirjoitettiin hänen Rebekka Westistään:
»On suuri hyppäys Noora Helmeristä Rebekka Westiin — suuri ero sinisilmäisellä pienellä leivosella ja mustalla, demonisella petolinnulla, joka kasvaa suureksi intohimossaan.
Ellei rouva Aalberg voinutkaan antaa täydellistä kuvaa siitä nuoresta naisesta, joka sairaan lapsen silmin tuijotti »ihmeelliseen», on hän sitä täydellisempi kypsyneenä Megairana, jolla on niin rohkea ja ylväs sielu.
Hänen näyttelemisessään oli nousua, joka saavutti huippunsa komeassa kolmannessa näytöksessä, jossa hän noille kahdelle kauhistuneelle miehelle kertoo, miten hän avoimin silmin on tehnyt syntiä ja himoinnut. Demonin sielu tuijotti hänen katseestaan, hänen äänessään oli epätoivoisen häikäilemätöntä uhmaa — se oli juuri se Rebekka West, jonka Ibsen on kuvannut yksinkertaisin keinoin ja synkin värein.
Ja kun näkee tämän esityksen ja vertaa sitä rouva Aalbergin aikaisempiin, ymmärtää kuinka paljon hän on velkaa Ibsenille ja Ibsen hänelle. Hänen käsitykselleen suuren draamakirjailijan naiskuvista antaa leiman fanaattinen ihailu ja pieteetti, jota turhaan hakee omista näyttelijöistämme.
Ja vielä eräs seikka: huomaa, että rouva Aalberg itse on muodostanut käsityksensä osasta. Hän on eläytynyt siihen, antanut sille oman sielunsa. Mikäli tiedetään, ei mikään ohjaaja ole koskaan vaikuttanut hänen näyttämöluomiensa syntyyn. Ja siksi kaikki se, mitä hän esittää, on jotakin itsessään — se on itsenäistä ja viisasta taidetta. —