Ehkäpä juuri tämä antaa rouva Aalbergin taiteelle suuret mittasuhteet ja suuren tyylin.» —
Ibsenin »Nukkekodin» psykologisena heikkoutena on, että runoilija antaa siinä »nuken» parissa päivässä kehittyä persoonallisuudeksi, joka pystyy omintakeisesti ajattelemaan ja toimimaan. On usein huomautettu, että koko tuo historia on mahdoton todellisuuden maailmassa. Näyttämötaiteilijan on kuitenkin ratkaistava tuo arvoitus, ja on varsin luonnollista, että Ida Aalbergin ratkaisu — kuten hän nimenomaan on sanonut — hänen myöhemmällä iällään kuului: Noora ei ole kappaleen alussakaan »nukke», »ingénue», »leivonen». Yli neljäkymmentä vuotta vanhalle näyttelijättärelle olisi käynyt liian vaikeaksi ottaa päämääräkseen keveiden ja tyttömäisten ominaisuuksien tehostamista, ja semmoisiin tuloksiin ei vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkaan liene tutkimuksissaan tullut.
Norjalainen »Verdens Gang» väitti kategoorisesti, että koko
»Rosmersholminkin» esitys oli ilmeistä väkivaltaa Ibsenin draamaa
kohtaan. Ei oltu seurattu runoilijan tekstiä eikä ohjeita, eikä Ida
Aalberg ollut ollut Rebekka West.
Ida Aalbergin Hedda Gablerissa oli jo vuonna 1891 ollut inhimillisyyttä ja sovittavaa lämpöä. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin papereista näkee, että hänkin tahtoi Heddan kuolevan kauneudessa ja vaikuttavan katsojaan liikuttavasti ja sympaattisesti. Sitä ei näe, johtuiko tuo käsitys hänen omista tutkimuksistaan vai keskusteluista Ida Aalbergin kanssa, mutta omana käsityksenään hän joka tapauksessa on Heddan luonnetta näin selitellyt.[28] Tanskalainen sanomalehtikritiikki tuomitsi tuon käsityksen vääräksi varsin yksimielisesti.
Kööpenhaminalainen »Dannebrog» kirjoitti »Hedda Gablerista» m.m.:
»Ibsenin 'Hedda Gabler' ei ole koskaan ottanut oikein vaikuttaakseen Kööpenhaminan yleisöön, tämä yleisö ei ole tahtonut suopua tuohon kylmään ja dekandenttiin naiseen, joka hedelmättömässä mustasukkaisuudessaan ajaa poloisen Eilert Løvborgin kuolemaan. Että tämä itsekäs, sydämetön nainen, jonka ainoana haluna on tehdä kokeita ympäristöllään, lopuksi joutuu hakemaan kuolemaa oman käden kautta, ei milloinkaan ole houkutellut kyyneleitä meikäläisten katsojien silmiin.
Niin paljon erinomaisia yksityiskohtia kuin olikin mainion suomalaisen taiteilijan Hedda-tulkinnassa, se ei kuitenkaan herättänyt suurempaa mielenkiintoa. Ida Aalberg panee verraten vähän painoa koviin, julmiin, sydämettömiin piirteisiin, hänen Heddansa on pääasiallisesti intelligentti ja häikäilemätön nainen, joka ikävystyy rajattomasti niihin jokapäiväisiin tusinaihmisiin, joiden pariin kohtalo on hänet saattanut. Eräs niistä vuorosanoista, jotka hänen lausumistaan enimmän jäivät mieleen, oli seuraava: »Usein minusta tuntuu, että minulla on taipumusta vain yhteen tässä maailmassa, nimittäin ikävystymään kuoliaaksi.»
Tietysti oli paljon muutakin, mikä vaikutti; mykkä näytteleminen oli erinomaista, Heddan mustasukkaisuuden puuska ja epätoivo, kun hän menee kuolemaan, kaikki tuo muistetaan kyllä. Mutta nähtävästi Ida Aalberg saa yleisön enemmän valtoihinsa osissa, joissa voimakkaampi näytteleminen voi tulla kysymykseen. Jo hänen mater dolorosa-kasvonsakin tekevät mahdottomaksi, että hänestä tulisi Hedda. Kun hän muutamissa kohtauksissa mykkänä tuijottaa eteensä, saavat hänen kasvonsa petolinnun ilmeen, joka hyvin sopii runoilijan luomaan kuvaan, mutta vain niissä.» —
»København» lehti on julkaissut »Hedda Gablerin» johdosta pitkän, Ida Aalbergin taidetta ylistävän kritiikin, mutta itse Heddan luonnehtimisesta se sanoo:
»Rouva Aalberg täyttää tuon kylmän naisluonteen paljon suuremmalla elämällä ja sisällöllä kuin siihen oikeastaan kuuluu. Hän täyttää sen kokemuksiensa rikkaudella. Mutta Heddahan ei oikeastaan ole kokenut mitään pohjaan asti. Hedda on kuin hienoksi hiottu kristalliksi, joka on täynnä puoleksi pilaantunutta kukkavettä.» —